Maatalouden roolista ilmastonmuutoksessa on monia näkökulmia. Erityisen tärkeää on tässä pohdinnassa muistaa ruoantuotannon peruslähtökohta, eli ruokaa tuotetaan ihmiskunnan tarpeisiin. Nykyinen elintaso tai maapallon ihmismäärä ei olisi mahdollista ilman modernia kotieläintaloutta. Naudat ja lampaat muuntavat noin 3,2 miljardin hehtaarin laidunalalta heinää proteiiniksi maapallollamme. Viljeltyä maatalousmaata, jolla voidaan viljellä ihmisille sopivia kasveja, on vain noin 1,5 miljardia hehtaaria. Suomen peltoala on alle 0,15 % maailman peltoalasta, eli noin 2,2 miljoonaa hehtaaria. Kokonaisuudessaan Suomen petoala ei ilmasto-olosuhteista johtuen sovellu ihmisravinnon tuottamiseen.

Tämän päivän trendejä on puhua kestävyydestä ja ilmastonmuutoksen hillinnästä. Kestävän ruokajärjestelmän perusidea on tuottaa ruokaa paikallisilla resursseilla paikalliselle väestölle. Suurin osa maailman elintarviketuotannosta ja elintarvikkeiden raaka-aineista tuotetaankin varsin lähellä kulutusta. Voidaan arvioida, että vain noin 15 % globaalista maatalous- ja ruokatuotannosta päätyy maailmankauppaan ja 85 % vaihdannasta tapahtuu paikallisesti tai kunkin maan sisäisenä kauppana.

Kansainvälisistä ruokamarkkinoista kannattaa muistaa myös, että maailmanlaajuisesti ruokavarastojen määrä on yllättävän pieni. Esimerkiksi viljat loppuvat markkinoilta muutamassa kuukaudessa, ellei satoa saada jossain päin maailmaa jatkuvasti lisää.

On siis selvää, että kansallisesti on erittäin tärkeää turvata oma ruoantuotanto. Mutta ilmaston muuttuessa tulee myös ruoantuotannon muuttua entistä kestävämmäksi ja maataloussektorin hoitaa sille asetetut päästövähennystavoitteet. Mitä nämä toimet kestävyyden parantamiseksi sitten voisivat olla? Toisaalla puhutaan turvemaiden päästöjen hillitsemisestä ja toisaalla eläinkunnan tuotteiden kulutuksen vähentämisestä. On myös lanseerattu ajatusta ilmastoviisaasta maataloudesta. Mitä nämä asiat lopulta tarkoittavat?

Maatalouteen liittyvät kasvihuonekaasupäästöt muodostuvat monesta lähteestä: maaperästä, kotieläinten ruoansulatuksesta, lannan käsittelystä, peltomaan hiilivarastojen pienentymisestä ja energiankäytöstä. Suomen kasvihuonepäästöistä on maatalouden osuus noin 12 prosenttia. Maataloussektorin päästöt ovat laskeneet 14 prosenttia vuosien 1990–2017 välillä, mutta turvetta sisältävien peltojen raivauksesta johtuvat päästöt ovat kasvaneet.

Vuonna 2015 hyväksytyn Pariisin ilmastosopimuksen yhteydessä lanseerattiin aloite lisätä maatalousmaan hiilipitoisuutta neljä promillea vuodessa. Sinällään jo tämän tavoitteen toteuttaminen maailmanlaajuisesti sitoisi maaperään melkoisen osan ilmakehään vuosittain vapautuvasta hiilidioksidista. Valitettavasti maaperän hiilipitoisuus on myös Suomessa laskenut.

Suomessa on ilmastosopimusten tiimoilta linjattu, että maatalouden päästövähennykset tulisi toteuttaa tavoilla, jotka eivät vaaranna kotimaista ruoantuotantoa. Tämä linjaus on kannatettava. Tehokkaimpina toimina maataloussektorilla voidaan pitää hiilen sidontaa maahan parantamalla satotasoja, jolloin peltojen hiilipitoisuus kasvaa suuremman juurimassan ansiosta, eloperäisten maiden hiilivarastojen säilyttämistä, biokaasutuotannon lisäämistä sekä turvemaiden lisäraivauksen hillitsemistä. Turvetta sisältävien peltojen viljelyn lopettaminen ei ole vaihtoehto, koska niitä on noin 30 % peltoalastamme. Näitä peltoja on laajalti Pohjois-Pohjanmaan maatiloilla ja niillä on tärkeä rooli nimenomaan nurmiviljelyssä.

Ilmastonmuutosta hillitsevien keinojen toteuttaminen vaatii maatiloilta uusien ratkaisujen ja viljelytekniikoiden käyttöön ottoa ja yhteistyön lisäämistä. Tässä kohtaa tutkimuksella on vielä paljon tehtävää. Uuden pellon raivaamisen sijaan tulisi kehittää viljelijöiden välistä yhteistyötä rehun saannin turvaamiseksi ja lannanlevitysalan varmistamiseksi. Turvepeltojen mahdollisimman vähäinen muokkaaminen on yksi keino hiilen säilymisessä. Kosteikkojen perustaminen sinne missä niillä on positiivisia vaikutusta päästöihin ja heikkolaatuisten peltojen metsitys voisivat myös olla järkeviä vaihtoehtoja. Tukijärjestelmän tulisi kannustaa viljelijöitä edistämään näitä asioita.

Karjanlannan käsittelyssä ja biokaasutuotannossa tulee kehittää ratkaisuja, joiden avulla karjanlannasta saadaan kätevästi sekä uusiutuvaa energiaa että ravinteita. Nyt monissa seminaareissa puhutaan lannan biokaasutuksesta, mutta keskeistä olisi muistaa biokaasutuksen toinen puoli, eli lietteen rakeistus ja ravinteiden kaupallistaminen. Ravinnepuolen ratkaisulla on keskeinen merkitys biokaasutuotannon yleistymisessä. Rakeistettu lantaravinne mahdollistaisi ravinnekaupan sekä edullisen tavan kuljettaa ja levittään niitä.

Miten sitten osaamme tehdä oikeita asioita ja saamme oikeutuksen ruoan tuottamiseen, kun viimeaikainen ilmastokeskustelu on nostanut lihan- ja maidontuotannon tikun nokkaan? Oma vastaukseni on, että maatalouden tulee parantaa ilmastotietoisuuttaan ja ottaa käyttöön näitä ilmastonmuutosta hillitseviä käytännön läheisiä asioita ja kehittää niitä edelleen. Jo tehdyistä toimista ja mahdollisuuksista pitää myös kertoa enemmän ja avoimemmin. Ruokaa tarvitaan ja siinä suomalaisella kotieläintaloudella on tärkeä rooli. Suomen naudat ja lampaat jalostavat nurmea ihmisille kelpaavaan muotoon.

Mutta myös meidän kuluttajien tulee muistaa omat vaikutusmahdollisuutemme. Erityisesti liikenteen ja energian käytön osalta meidän tulee leikata päästöjä, edustavathan ne 74 prosenttia Suomen kokonaispäästöistä. Viidenkymmenen kilometrin autolla ajon hiilidioksidikuorma keskivertopäästöisellä autolla kaupunkiliikenteessä vastaa kymmenen maitolitran tai yhden kilon juustopalan tuottamisen aiheuttamaa hiilidioksidimäärää. Minulle tuosta riittäisi juustoa ja maitoa viikoiksi! Lihan suhteen voi verrata, että yhden nelihenkisen perheen kaukolentomatkan hiilidioksidikuorman sijaan perhe voisi syödä noin 700 kiloa kotimaista naudanlihaa vuodessa. Liikenteen päästöjen vähentämisellä on siten erittäin suuri vaikutus ilmastoon. Muistakaamme siis oma vastuumme!